Rakastettavaa
ja syvällistä laulelmarockia. Mitäpä muuta
voisi odottaa yhtyeeltä, jonka laulaja-laulunkirjoittaja
Henk Hofstede sanoo, että "isäni oli Leonard Cohen
ja äitini Joni Mitchell".
Levyn kolmannella
kappaleella se tapahtuu:
Nits-yhtyeen ystävä kokee Nits-hetken, samanlaisen
kuin aikanaan Home Before Darkin, The Trainin tai
Mourir Avant 15 Ansin kohdalla. Välähdyksen
yleismaailmallisesta ihmisenä olon hankaluudesta,
kosmisten kataklysmien kauhusta, joka ei katso
valtioiden rajoihin.
Tai kuten Nitsin laulaja ja päälaulunkirjoittaja Henk
Hofstede on sen aikanaan itse todennut: "In ieder van
ons schuilt een sombere Fin." Meissä kaikissa piilee
synkkä suomalainen.
26A (Clouds In The Sky) on hitaasti lentoon nouseva
laulu, jossa laulun päähenkilö istuu lentokoneen
tuolissa
numero 26A ja saa etäisyyttä arkielämäänsä,
kuten
matkaillessa usein tapahtuu. Tekisi mieli olla hänen
luonaan, jonka luokse ajatukset vievät, mutta haluaisiko
hän sitä? Eikö hänen silmissään
häilähtänytkin viimeksi
jotakin vihaista?
"I know you live on in this world when I'm gone",
Hofstede laulaa surumielisellä äänellä. Niin
tärkeä ei voi
olla kenellekään, etteikö tämä ilmankin
pärjäisi. Mikä
pohjaton surumielisyyden tunne.
Taivas pilvessä. Valtaosan ajasta.
Feminiini
ote jazziin
Nits on
yhtye, jonka nimi ei ole ratki tuttu. Sillä on
kuitenkin useille mantereille levittäytynyt fanikunta ja
vielä enemmän hyvänpäiväntuttuja, jotka
ovat kuulleet
Nitsin inhimillisistä levyistä ja hyväntuulisista
konserteista. Suomessa Nits on ollut säännöllinen
keikkavieras jo 18 vuoden ajan.
Vuonna 1974 Amsterdamissa perustettu yhtye on
kantanut koko uransa taidebändin leimaa, eikä
välttämättä kovin perusteittakaan. Henk Hofstede
opiskeli kuvataideopettajaksi ennen muusikoksi
ryhtymistään. Hofsteden kiinnostus maalauksiin,
kirjoihin, muotoiluun ja arkkitehtuuriin näkyy koko
Nits-tuotannossa, joka laskutavasta riippuen käsittää
noin 20 albumia.
Nits on kuitenkin valinnut taidemuodokseen selkeästi
rockin, ei "taidemusiikkia". Vaikutteita on saatu
Beatlesiltä, Merseybeat-soundista ja the Wholta, mutta
yhtä lailla Kraftwerkiltä. Kun brittipopparit hyökkäsivät
80-luvulle pateettisella futuristipopilla, osasi Nits
yhdistää koneita ja melankolisia melodioita paljon
syvemmällä näkemyksellä.
Vuosien varrella Nits on flirttaillut muun muassa popin,
folkrockin ja Leonard Cohen -tunnelmoinnin suuntaan,
mutta perusajatus on säilynyt. Tärkeintä on hyvä
laulu,
jossa välähtää jotakin universaalia, ehkä
jotakin
mysteeristä.
Tuore Wool on samalla perinteinen Nits-levy että lievä
irtiotto. Hofsteden laulunkirjoitus ja lennonmainen ääni
ja Rob Kloetin runollinen lyömäsoitintyöskentely
ovat
ennallaan. Sähköisiä soittimia hyödynnetään
maltilla.
Runsaine jousineen ja puhaltimineen Wool on
kuitenkin tavallista sovitetumpaa Nitsiä. Ja kun Nitsin
uusimmat jäsenet Laetitia van Krieken (koskettimet) ja
Arwen Linnemann (bassot) olivat edellisellä levyllä
Alankomailla vain sivurooleissa, tuovat he Woolille
mukaan jazzin soiton kokemuksensa. Eikä kyseessä ole
nyt musiikkiopistomainen kikkelinnäyttöjazz, vaan
jotakin sisäistyneempää, feminiinimpää.
Tingin ohella Wool on yleensä niin
perieurooppalaisen Nitsin amerikkalaisin levy.
Amerikka voi näyttäytyä monella tavalla: tarinana
texasilaisen ravintolan kiihottavasta tarjoilijattaresta
(Jazz Bon Temps), Frogin Talking Heads
-sukuisena, newyorkilaisena sykkeenä, The Wind,
The Rainin soul-tyylittelynä, Walking With Marian
40-50-lukulaisena maj-soinnutteluna, jossa helähtää
Gershwiniä ja Glenn Milleriä.
Mitään alleviivattua American Graffiti -ameriikkaa
tämä
ei ole.
Happy hourin
enkeli
Nitsin
elkeistä on puuttunut aina kaikki mahtipontisuus,
tai jos sitä on ollut, kuten King Of Belgiumissa tai
Port Of Amsterdamissa, niin kyse on ollut
tarkoituksellisesta huvittelusta pompöösiyden
kustannuksella.
Ihmisenkokoinen asenne on tallella Woolilla. Albumin
ensimmäinen laulu Ivory Boy kertoo syöpään
kuolleesta pojasta, Nits-nauhojen keräilijästä,
jonka
kanssa yhtye ehti ystävystyä.
"Hän sanoi: syöpä on kuin hirmumyrsky, joka
heittää
ruumiini minne haluaa ja repii aivoni. Mutta teidän
laulunne jotenkin helpottavat tuskaani", Hofstede
siteeraa kertosäkeessä, käyttää ääntään
riipivästi
falsetissa. Tuoreissa konserteissa Nits-fanit kuuntelevat
kappaletta tippa silmässä: tämän alleviivatumpi
ei
yhtye-ihailijakunta-suhde voi olla.
Henk Hofstedelle menetys ja luopuminen ovat yleisiä
laulunaiheita. Woolin lauluille inspiraatiota ovat
antaneet kävelyretki Hietaniemen hautausmaalle (The
'Darling' Stone) tai autopommi-isku, jossa
hollantilaistaiteilija Rob Scholte menetti jalkansa
(Crime & Punishment).
The Wind, The Rain yltää näkemyksessään
ei mitään
uutta auringon alla -pessimismiin asti. "Olen tajunnut
että jokainen sydän on särkynyt. Olen menettänyt
kaiken
aikani. Kuolen, kuolen. Olen kuullut että jokainen sana
on sanottu"
Vaikkei englanti ole Hofsteden äidinkieli, kykenee hän
käyttämään sitä poeettisen kauniisti
ja uutta luoden.
Swimming-kappaleen "uivat silmät" ja The
Strawberry Girlin "sukupuusta varisevat lehdet" ovat
jännittäviä kielikuvia.
Pitää kuitenkin muistaa, että mukana lymyilee
aina
huumori, kun Nitsistä on kyse. Woolilla Nits tekee
ensimmäisen antialkoholistisen laulunsa The Angel Of
Happy Hour, jossa viekotteleva Neiti Alkoholi
muuttuu joksikin muuksi. "Jossain on nyt vikaa.
Häivyit. Silmäni punertavat. Miksi koskee. Miksi
muutuit, miksi häivyit, enkelini", Hofstede kailottaa.
Aihe on vakava, mutta sitä ei tarvitse käsitellä
totisesti.
Ja opetus on selvä. Nits on parempi ystävä kuin
häppärin enkeli.
